Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Täällä sitä ollaan taas, vihdoinkin! Muut, aikaa vievät menot on nyt hoidettu alta pois ja minulla on ollut pari päivää aikaa keskittyä olennaiseen eli lukemiseen...

Sain eilen yli parin viikon tahkoamisen jälkeen luettua Doerrin kirjan Kaikki sen valo jota emme näe. Tartuin opukseen korkein odotuksin, sen verran paljon sitä ovat kehuneet tuttavani ja Facebookin kirjallisuusryhmäläiset. Kirja ei kuitenkaan onnistunut voittamaan minua puolelleen, kuten odotin. Harmi. Nyt ei kuitenkaan kannata lopettaa vielä lukemista, sillä kirja taatusti koskettaa monia muita, vaikkei onnistunutkaan voittamaan minua puolelleen. Mahdollisia syitä tähän puin vähän myöhemmin.

Kirja on muhkean kokoinen, reilu viisisataasivuinen. Se kertoo pääasiassa kahden ihmisen tarinaa toisen maailmansodan kynnyksellä ja sen aikana. Koko kirja on johdattelua siihen, miten henkilöiden kohtalot lopulta yhtyvät toisiinsa.

Sokea Marie-Laure pakenee isänsä kanssa sotaa pieneen Saint-Malon merenrantakaupunkiin. Siellä asuu ensimmäisessä maailmansodassa traumatisoitunut isosetä Etienne. Etienne pelkää maailmaa eikä ole vuosikymmeniin poistunut kodistaan. Marie-Laure antaa hänelle voimaa kohdata pelkonsa ja yhdessä he toimivat vastarintaliikkeen radioyhteytenä.

"Ensimmäinen poliisi rouskauttaa palan omenamaltoa. Katsovatko miehet häntä? Häntä melkein pyörryttää olla niin lähellä heitä. Etienne palaa mukanaan molemmat kirjeet, ja hän kuulee, kuinka sivut siirtyvät miehen kädestä käteen.

“Puhuiko hän mitään ennen lähtöään?”

“Mistään erityisestä asiasta tai tehtävästä, joka meidän pitäisi saada tietää?”

Miesten ranska on erinomaista, hyvin pariisilaista, mutta mistä sen tietää, kenelle he ovat uskollisia? Jos ei ihmisen käsissä ja jaloissa virtaa sama veri kuin itsessäsi, et voi luottaa mihinkään."

Werner puolestaan on saksalainen orpopoika, joka haaveilee opiskelusta ja pääsevänsä tekemään töitä tekniikan ja tutkimuksen parissa. Ainoa realistinen tulevaisuus vaikuttaa kuitenkin olla seurata isävainaan jalanjälkiä kaivostyöhön. Mutta sattumalta onni potkaisee: Werner tekee radionkorjaustaidoillaan vaikutuksen upseeriin, joka kirjoittaa hänelle suositukset kadettikouluun. Sisar Jutta kyseenalaistaa natsiaatetta ja pyrkii kyseenalaistamaan Wernerin tekoja, mutta tahto päästä elämässä eteenpäin on kovempi. Kovan koulun jälkeen poika lähetetään sotaan. Hän vakoilee laittomia radiolähetyksiä Venäjällä, Ukrainassa, Itävallassa. Ja Ranskassa.

“Laitteet ovat tuolla sisällä.”

Sitten hän häipyy. Ei selityksiä. Tervetuloa sotaan. Pieniä yöperhosia kiertelee lyhdyn valokehässä. Väsymys painaa Wernerin joka ikistä ruumiinosaa. Onko tämä tohtori Hauptmannin käsitys palkinnosta vai rangaistuksesta? Hän kaipaa Frau Elenen lauluja, lämmön aaltoilua pulleakylkisestä kamiinasta ja Siegdried Fischerin kimeää haltioitunutta ääntä, kun poika puhui sukellusveneistä ja taistelukoneista, ja hän kaipasi Juttaa, joka piirtää pöydän toisessa päässä ja luonnostelee mielikuvituskaupunkinsa tuhansia ikkunoita."

Kirjan tarina on hieno ja kieli kaunista, paikoin liiankin. Jos nyt niin voi edes sanoa! Yleensä nautin kielen eri nyansseista ja hienouksista, mutta tässä kirjassa se alkoi jostain syystä tökkiä. Tuntui, ettei tarina edennyt tarpeeksi nopeasti. En ole varma, mistä tämä johtui: ehkä syynä oli kirjan rakenne, jossa vuorokappalein käsiteltiin Marie-Laurea ja Werneriä. Luvut olivat paikoin aika lyhyitä, jopa noin puolen sivun mittaisia. Tämä aiheutti sen, että heti kun pääsi sisään toisen tarinaan, hypättiin taas toiseen. Toisaalta kirjan loppupuoli tuntui menevän yhdessä hujauksessa, kun pääsin lukemaan sitä pitkään häiriöttä. Lyhyissä lukupätkissä ei syventyminen onnistunut tarpeeksi. Tässä joka tapauksessa hyvä esimerkki mielestäni puuduttavasta tekstistä (kyllästyin sitä kirjoittaessanikin):

"Viidennen kerroksen työhuoneessa Marie-Laure kuuntelee, kun isosetä lukee hänelle taas sivun Beaglen matkasta. Darwin on jahdannut nanduja Patagoniassa, tutkinut pöllöjä Buenos Airesin lähettyvillä ja kiivennyt veisputouksen yläpuolelle Tahitilla. Hän osoittaa mielenkiintoa orjiin, kiviin, salamoihin, peippoihin ja Uuden-Seelannin seremoniallisiin nenätervehdyksiin. Mieluiten Marie-Laure kuuntelee tarinoita Etelä-Amerikan tummanpuhuvista rannoista, puuston läpitunkemattomista seinämistä ja rannikkotuulista, jotka tuovat mukanaan mätänevän rakkolevän lemua ja penikoivien hylkeiden ääntelyä. On ihanaa kuvitella, miten Darwin nojailee yöllä laivan reelinkiin, tuijottaa itsevalaisevia laineita ja tarkkailee pingviinien jälkiä hehkuvanvihreässä vanavedessä."

Kuten sanottu, tarina eteni aika hitaasti. Minusta kirjassa oli alussa ja keskivaiheilla paljon turhaa, varsinkin Marie-Lauren osuuksissa. (Jatkuva nilniäisten hypistely toki sai tavallaan oikeutuksen kirjan lopussa.) Wernerin tarinassa tuntui tapahtuvan enemmän ja hänen tarinansa oli kaiken kaikkiaan mielenkiintoisempi. Kuten toisessa natsiaatetta sivuavassa kirjassa, Markus Zusakin Kirjavarkaassa (suosittelen!), tässäkin kyseenalaistettiin saksalaisten omaa halua olla mukana kolmannen valtakunnan rakentamisessa. Wernerin tarina oli uskottavampi ja realistisempi kuin eteerisen ja omassa pienessä maailmassaan haahuilevan Marie-Lauren. Werner toimi, epäröi, halusi ja katui. Ihan kuin kuka tahansa meistä. Hänen motiivinsa olivat uskottavia ja hän henkilöhahmona kosketti minua. Hänen tarinansa pani miettimään, miten itse toimisi jossain vastaavassa tilanteessa. Jos minulla olisi kaksi huonoa vaihtoehtoa, kumman valitsisin?

"Käytävällä oven sulkeuduttua Werner painaa otsansa seinään, ja näky isän viimeisistä hetkistä nousee hänen eteensä, tunnelien murskaava voima, yhä alemmaksi painuva katto. Leuka puristuksessa lattiaa vasten. Kallo menossa murskaksi. En voi mennä kotiin, hän ajattelee. Enkä voi jäädä."

Mainitsenpa vielä, että yhtenä juonen kannattajana on salaperäisen timantin tarina. Lähes koko kirjan ajan jännitetään, onko Marie-Lauren isällä ollut hallussaan kirottu, mittaamattoman arvokas tarunhohtoinen timantti? Ja jos on, saako sitä pakkomielteisesti jahtaava natsiupseeri sen käsiinsä? Minusta koko timanttikuvio oli lapsellinen, väkisin keksitty. Joku muu voi nähdä sen hienona, jopa symbolisena, lisänä tarinaan. Ken timantin omistaa, on kirottu, mutta elää ikuisesti. Mikä olisi sinun valintasi?

Kritiikistä huolimatta en sano kirjan olevan huono. Se varmasti koskettaa joitakin – ei se turhaan ole saanut kaikkea kehuja osakseen. Mutta minä olisin kaivannut tiiviimpää kerrontaa. Kerro minulle, mitä mieltä sinä olet!

P.S. Kirjan kanssa pitäisi ihan pakolla nautiskella hyvää bordeaux'laista punaviiniä. Ja ohessa vähän patonkia ja valkosipulilla ja yrteillä maustettuja etanoita. Sorry, Marie-Laure!