Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Tartuin Taivaslauluun aika korkein odotuksin. Sitä on kehuttu mediassa ja eräs tuttavani kertoi kirjan itkettäneen. Ja se, jos mikään, on hyvä meriitti!

No, kirja oli hyvä. Yksinkertaisesti mediahuomionsa ja kehunsa ansainnut. En kuitenkaan voi luetella isoa kasaa ylistäviä adjektiiveja tässä vaiheessa, koska se kuitenkaan tuskin jää mieleeni erityisenä lukukokemuksena. 

Outoa sinänsä, sillä tarina kosketti ja aiheutti monenlaisia tuntemuksia. Olisiko sitten johtunut siitä kaipaukseksi jääneestä itkusta, että minulla oli lukemisen jälkeen vähän pettynyt olo. Että tässäkö se nyt oli? Happy end ja silleen vai?

Jotain jäi siis puuttumaan. Ehkä luin kirjan liian huolimattomasti, ehkä nyt ei ollut oikea aika. (Uskon, että jokaisen kirjan lukemiselle on oma aikansa. Joku iskee juuri sillä hetkellä omalla kerronnallaan ja tarinallaan nuoreen, joku väsyneeseen, joku onnelliseen jne.) En kuitenkaan päässyt lestadiolaisäiti Viljan mieleen niin kuin olisin halunnut. Sinänsä outoa, sillä olen itsekin joskus ollut väsynyt ja ahdistunut äiti. Olen kokenut huonoa omaatuntoa siitä, etten ole jaksanut, etten ole ollut tarpeeksi hyvä ystävä, tarpeeksi ahkera työntekijä ja tarpeeksi rakastava äiti. Ehkä lestadiolaisen ajattelumaailmaa ei vain saa survottua minun ajatusmalleihini, vaikka kuinka yrittäisin. Se palikka on väärän mallinen.

Mutta tämä ei tarkoita, että kirja olisi ollut mielestäni huono. Ei missään nimessä. Se tarjosi sitä, mitä kirjalta haluankin eli mahdollisuuden uppoutua toiseen maailmaan. Ihan erilaiseen elämään kuin omani. Tässä tarinassa oli paljon tuttua, mutta silti enemmän uutta.

Pidin Rauhalan tavasta kuvailla tuntemuksia: toisaalta käsiteltiin hyvin arkisia aiheita, toisaalta kieli oli paikoin jopa lyyristä. Kiitoksissa kirjailija luettelee tekstiin vaikutteita antaneita teoksia, joita on kymmenisen kappaletta erilaisista runokokoelmista Raamattuun. Nämä vaikutteet näkyvät tekstissä ja antavat sille oman kauniin äänensä.

    "Katson kehtoja, jotka ovat kauniimpia kuin mitkään näkemäni vauvankehdot ja jollaisia olen toivonut jo Kaislan syntymästä asti. Tukevia, korkealaitaisia, ei liian syvään keinuvia. Äiti se laulavi lapselleen tuvassa tummassa. Kehto se keinuvi hiljalleen illan hämärtyessä. Paitsi että olen toivonut ainoastaan yhtä kehtoa. Kahden näkeminen huimaa. Kahden näkeminen pyörryttää. Otan kaksi panadolia ja kaksi lusikallista kalanmaksaöljyä, juon c-vitamiiniporejuoman ja syön probiootteja sisältävän ruuansulatusjugurtin, mutta silti minun pitää käydä oksentamassa, vaikka raskauspahoinnin pitäisi olla ohi."

Minuun vetoaa kovasti myös tässä kirjassa esiintyvä kerrontatapa, jossa hypitään ajasta ja näkökulmasta toiseen. Haluan, että kirja haastaa lukijansa ajattelemaan ja parhaassa tapauksessa jaksaa aina yllättää. Nyt näkökulma vaihtui väsyneen Viljan ahdistuksesta nuoren ja rakastuneen Aleksin kerrontaan. Välissä oli pätkiä nettiteksteistä, joiden tärkein funktio paljastui kirjan loppupuolella. Tällainen pitää lukijan tarkkana ja haastaa pohtimaan eri näkökulmien tarpeellisuutta tarinan kannalta.

    “Isi, mää katoin koko matkan kuuta, Otso avasi lopulta suunsa. Se seuras meitä koko ajan, mää näin. Isi, miksi kuu seuraa meitä?

   Aleksi mietti hetken ja painoi päänsä. Kuu seuraa semmoisia, jotka on hyvin tärkeitä, hän sanoi hiljaa. Kurkkua kuristi, vaikka Otson kasvot lehahtivat säteilevään hymyyn.

   Saako isi anteeksi, että on ollu niin vihainen ja epäystävällinen?

   Saat anteeksi, Jeesuksen nimessä ja veressä, lapset sorisivat sekakuorona."

P.S. Suosittelen tämän kirjan kanssa nautittavaksi lämmintä teetä ja vastaleivottua pullaa. Kaakaokin käy.