Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä he tekevät

Jussi Valtosen Finlandia-palkittu He eivät tiedä mitä he tekevät on yksi parhaita lukukokemuksiani pitkään aikaan. Se on juuri niitä kirjoja, jonka ääreen hinkuu kaiken aikaa ja jonka mukaan pyrkii jaksottamaan päiväohjelmaa parhaansa mukaan. Kerta kaikkiaan loistava, älykäs ja haastava kirja! Ei kuitenkaan liian vaikea kielellisesti tai rakenteeltaan, joten ei kannata pelästyä tuon haastavuuden takia.

Haastavuutta kuvailee pääasiassa tarinan polveilevuus ja monitasoisuus. Jopa siinä määrin, etten oikein tiedä, mistä aloittaa. Valtonen kirjoittaa niin taitavasti ja asiantuntevasti niin monesta eri aiheesta, että olin välillä tikahtua. Miten hän voi tietää kaikesta? Miten hän onnistuu yhdistämään kaiken tämän tiedon toisiinsa? Miten hän osaa? (Jos nyt törmäisin kirjailija Valtoseen, en varmaan uskaltaisi sanoa sanaakaan palvontani ja alemmuudentuntoni takia. Onneksi en kuitenkaan kovin todennäköisesti ole joutumassa tähän tilanteeseen ihan äkkiä.)

He eivät tiedä mitä tekevät kertoo juuri siitä, mistä sen nimi kertoo. Ihmisistä, jotka luulevat tietävänsä kaikesta ja paljon, mutta todellisuudessa heillä ei ole hajuakaan siitä, mitä he tekevät itselleen ja toisilleen. Kuinka voit kouluttautua, päteä työelämässä ja suorittaa loputtomasti, mutta miten ihminen on aina yhtä pihalla toisen ihmisen kanssa.

Kirjan kolme päähenkilöä ovat Alina, Joe ja heidän poikansa Samuel, joka kasvaa tarinan myötä vauvasta yli kaksikymppiseksi mieheksi. (Mielenkiintoinen yksityiskohta muuten on se, että henkilöiden ulkonäköä kuvataan tarkemmin vasta teoksen loppupuolella – jo kun oli ehtinyt muodostaa oman kuvansa heistä. Sattui niin, että Joe ja Samuel olivat aivan päinvastaisen nköisiä kuin olin kuvitellut.) Kaikki kolme pääsevät ääneen ja tuovat oman näkemyksensä tämän rikkoutuneen perheen tarinaan.

Alina on epävarma yliopisto-opiskelija, joka yllättää itsensä lisäksi kaikki muutkin rakastumalla päätä pahkaa amerikkalaistutkija Joehun. Alinan tultua nopeasti raskaaksi Joe heittää koko elämänsä nurinpäin ja muuttaa Suomeen ajatellen optimistisesti luovansa täällä uraa siinä missä Amerikan huippuyliopistossakin. Olihan Helsingin yliopistollakin “korkeatasoinen kansainvälinen huippututkimusyksikkönsä, joka teki läheistä yhteistyötä Stanfordin, Oxfordin ja UCLA Berkeleyn kanssa”. Elämä ja vuorovaikutus suomalaisessa tiedeyhteisössä ei kuitenkaan vastaa hänen toiveitaan ja odotuksiaan. Vähitellen Joe ahdistuu yhä enemmän tajutessaan uransa ja etenemismahdollisuuksiensa kutistuvan mitättömiksi. Hän uppoutuu työhönsä ja laiminlyö vaimoaan ja lastaan, vaikka selittää itselleen tekevänsä sen, minkä kuka tahansa amerikkalainen mies tekisi.

Alina kokee itsensä riittämättömäksi ja masentuu hoitaessaan vauvaa yksin kotona saamatta mieheltään toivomaansa vastakaikua. Hän epäilee Joeta suhteesta ja pelkää tämän haluavan muuttoa ulkomaille. Lopulta Alina ja Joe ajautuvat avioeroon, jonka seurauksena Alina hautautuu vuosiksi arjen pyöritykseen. Hän ei usko koskaan kohtaavansa ketään, joka haluaisi hänet ja itkee yksinäisyyttään tyynyynsä, jotta Samuel ei sitä kuule. Alina kuitenkin löytää elämälleen uutta merkitystä kohdatessaan Henrin, jonka kanssa hän saa kaksi poikaa. Henri on monessa suhteessa Joen vastakohta: hän kantaa eri lailla vastuunsa isänä ja puolisona ja jaksaa psykologin luonteella kuunnella ja keskustella Alinan kanssa tuntikausia keittiön pöydän ääressä viinilasillisen edessä. Myös Alinan ura kokee ison käänteen hänen kirjoitettua maahanmuuttoa käsittelevän kirjan. Hän ei ymmärrä tituleeraamistaan asiantuntijaksi, mutta oppii nauttimaan roolistaan haastateltavana, puhujana ja kirjailijana.

Joe puolestaan aloittaa elämänsä huippututkijana uudestaan. Hän perustaa uuden perheen Miriamin kanssa, jonka kanssa kaikki kohtaa: ajatukset, tavoitteet ja odotukset elämälle yleensä. He saavat kaksi tytärtä, joiden kasvaessa teini-ikään elämä Joen muuttuu haastavaksi. Nykyaika teknologioineen tekee kasvatustehtävästä monimutkaisen, kun lapset ymmärtävät asioista vanhempiaan enemmän ja heidän tekemisiään on entistä vaikeampi hallita ja kontrolloida. Kun 11-vuotias tytär ottaa itsestään alastonkuvia kännykällään ja 15-vuotias värvätään mukaan uuden lääkevalmisteen lanseeraus- ja markkinointikampanjaan, joutuu Joe kohtaamaan uusia asioita niin kasvattamisen ja vanhemmuuden kuin teknologian ymmärtämisenkin kentällä.

Uutta teknologiaa edustaa uuden sukupolven iAm-laite, joka tarjoaa kaiken tiedon suoraan ajatusten ja tiedostamattomien halujen pohjalta. Joen turvallinen, tuttu ja onnelinen elämä karkaa käsistä viimeistään siinä vaiheessa, kun hän alkaa saada uhkauksia eläinkokeiden vastustajilta ja hänen laboratorioonsa ja kotiinsa aletaan tehdä hyökkäyksiä. Joe huomaa, ettei hän olekaan korvaamaton, vaan yliopisto pyrkii suojelemaan enemmän omaa mainettaan kuin entistä arvostettua tutkijaa. Myöskään suhde Miriamiin ei ole entisensä ja hän huomaa heidän eriytyvän toisistaan yhä enemmän. Järkyttävintä kaikessa kuitenkin on se, että hyökkäysten taustalla näyttää olevan täysin tuntemattomaksi jäänyt poika Suomesta, Samuel.

Samuelin versio tapahtumista on koskettavin. Hän kaipaa isäänsä, joka ei halua pitää häneen yhteyttä. Äiti pyörii omassa pienesssä maailmassaan eikä näe poikaansa poikana, vaan enemmän tasaveroisena pikkuveljiensä kasvattajana ja äärettömän älykkäänä, mutta isänsä kaltaisena. Alina ei vaikuta olevan lainkaan kärryillä Samuelin ajatuksista tai tunteista. Ja hän tietää sen myös itse. Samuel kuitenkin on nuori ja epävarma siinä, missä kuka vaan. Älykkyys ei ole merkki emotionaalisesta kehittyneisyydestä, mikä näkyy Samuelin käytöksessä mm. tyttöystäväänsä Kerttua kohtaan.

Kirja etenee niin koukuttavasti, että sitä on lähes mahdoton päästää käsistään. (Vähän niin kuin iAm...) Kirjan kaikkia tasoja on mahdotonta kuvailla tällaisessa lyhyehkössä blogitekstissä. Eikä muutaman sivun esseessäkään. Kirja käsittelee mm. maahanmuuttajia, suomalaisen ja amerikkalaisen työelämän ja yhteiskunnan eroja, ekoterrorismia, internetin toimintaperiaatteita, tieteen tekemisen etiikkaa, tieteellisten julkaisujen luotettavuutta, sosiaalista mediaa, tulevaisuuden suuntaa teknologian kehittymisessä ja yksilön keinoja vaikuttaa maailmanlaajuisiin ongelmiin. Muun muassa siis.

Kirjan tematiikka puolestaan keskittyi pitkälti siihen, miten ihmiset voivat ymmärtää väärin kaiken. Miksi Joe ei pidä yhteyttä poikaansa? Miksi Alina ei anna Samuelille ja Joelle mahdollisuutta tutustua toisiinsa? Miksi Samuel halunnut lapsena lähteä tapaamaan isäänsä Amerikkaan? Kaikelle löytyy selitys. Jonka vain asianosaiset tietävät, mutta hekään eivät kuitenkaan kunnolla. Tai ajoissa. Ihminen on aina omien ajatustensa, tunteidensa ja kokemustensa summa. Eikä itseään ja omia toimintojaan voi tarkkailla objektiivisesti. Tämän Joekin ymmärtää. Omasta näkökulmastaan tietysti.

“Olkoonkin että poika on mielisairas – kuten ehkä osin äitikin – poika on silti kokoelma Alinan todellisia, kätkettyjä tunteita. Poika on Alinan pettymys, Alinan kosto, ikivanha mustasukkaisuus, Alinan kaksikymmentä vuotta sitten kokema yksinäisyys lihaksi tulleena.

Siksi Alinan täytyy tietää; siksi Alinan on mahdoton myöntää. Siksi Alina ei ole sanonut mitään.

Joe tajuaa äkkiä, että tätä ei tule kukaan muu ymmärtämään, tuskin poika itsekään. Vain hän ja Alina näkevät, mistä se tulee. Vain hän ja Alina, koska se on heidän omaansa.

Televisiossa toimittajat ovat siirtyneet Gazasta ja lääkkeistä Syyrian kautta ruiskeisiin, joilla huulia saadaan suurennettua täyteläisimmiksi kuin botoksilla. Joe tuijottaa välkehtiviä kuvia mitään näkemättä ja muistaa, mitä Connecticutin kouluampujasta sanottiin radiossa: vaikka tekijästä tiedettäisiin aivan kaikki, teko ei silti muutu ymmärrettäväksi.

Teille muille. Sitä se tarkoittaa: teille muille.”

Kunkin henkilön näkökulma valottaa tapahtumia yhä enemmän ja lopulta lukijakin näkee todellisuuden, joka muodostuu kuin mosaiikki – pienistä asioista, joista kasvaa ymmärtämättömuuden takia isoja. Yksi asia johtaa toiseen ja aiheuttaa tapahtumavyöryjä, joyka hallitsemattomasti tulvivat minne sattuu. Minne kukin omasta näkökulmastaan lähtee asiaa johdattamaan.

“Ratkaisua, josta koko tulevan elämän reitti riippui, olisi voinut kuvitella monimutkaiseksi ja hankalaksi. Valinta oli kuitenkin yksinkertainen ja helppo: sitä ei lainkaan ollut. - -

Että niiden piti olla juuri beagleja: lempeimmät, ystävällisimmät olennot maailmassa.”

Surullisinta tarinassa oli se, että kaikki väärinkäsitykset ja surun aiheet olisi voitu käsitellä ja hoitaa. Jos niistä olisi puhuttu. Jos kaikki tunnesolmut ja ahdistuksen aiheet olisi avattu. Kukaan henkilöistä ei ole tyhmä. Kukin toimii, kuten parhaaksi näkee. Ja parhaimmassa (vai pahimmassa?) tapauksessa itse näkee omat virheensä, joita on myöhäistä korjata (vai onko???).

“Joeta hävettää ja surettaa nuori jatko-opiskelijansa, joka on joutunut aloittamaan uudet kivuliaat kissakokeensa, ja Joe haluaisin perua lapsellisen, sadistisen ratkaisunsa, mutta enää hän ei voi sitä tehdä, koska vahinko on jo tapahtunut.”

Kirjan lopussa lukija saa vihdoin vastauksen siihen, tapaavatko Joe ja Samuel koskaan. En halua tätä kuitenkaan keltään etukäteen spoilata. Sanon vain sen, että toisaalta loppu tyydytti, kaikesta surullisuudestaan huolimatta.

Jos haluat pohtivaa ja ajatuksia herättävää, mutta mukaansa tempaavaa luettavaa, tässä sinulle kirja!

P.S. En ehtinyt tätä lukiessa nauttia mitään. Mikä vaan pitää ajatukset kirkkaina ja vastaanottavaisina. Jos joisin kahvia, niin tuju espresso voisi olla se juttu.